MATTOLAITURI

MATTOLAITURI

PHOTOS BY SOFIA SALO

Eksyin taas pyykkien joukkoon. Tällä kertaa Sofian kanssa. Ja mattolaiturille, enkä pyykkitupaan. 

Syksyn viileä ilma, värikkäät lehdet, kiiltävät vesilammikot ja tuulenpuuskahdukset ovat saapuneet Helsinkiin. Kiireiset ihmiset, lapsilaumat ja tööttäilevät autot ovat vallanneet kaupungin. 

Ja minun maailmani on vallannut lukuisat koulutehtävät, aikaiset aamut ja iltapäiväunet. 

Silti minulla on todella hyvä olo. Todella hyvä olo olla juuri tässä ja nyt. Keskittyä ja edetä. Rakentaa omia unelmia ja samalla haaveilla niistä. 

Tänään perustarkastusta tehnyt terkkari kyseli minulta kysymyksiä; Minkälainen on vointi? Onko ollut helppo palata arkeen? Syötkö tai nukutko hyvin? Onko mielen päällä jotain muuta? 

Mitään valittamista en keksinyt. Ainoastaan oikean jalan jalkapöytä on kipeä. Siinä se. Arki tuntuu mukavalta ja unirytmistäkin olen saanut kiinni. 

Kaikki asiat ovat taas jälleen todella hyvin. Niinkin hyvin, että tänään jaksoin hymyillä koko päivän ja en ole edes nukkunut päiväunia. Asiat ovat niin hyvin, että tuleva syksy ja sen tuomat haastavat ilmat eivät haittaa. 

Lisäksi olen saanut elämääni muutaman aivan upean ihmisen. En voisi olla kiitollisempi. 

Aivan ihanaa ja energistä viikkoa teille jokaiselle! Ei anneta veden ja sen ropinat häiritä. Katsotaan niitäkin kauniimman linssin läpi... 

<3

ARKI

PHOTOS BY SOFIA SALO

Muutama vanha kuva blogin puolelle. Kuinka hyvältä näyttääkään tuo valkoinen sänky puhtaineen lakanoineen. Auringonvalo osuu kauniisti kotiini ja lämpö virtaa avonaisesta ikkunasta. 

Hiukan kaipaan kesää.

Mutta arki tuntuu tällä hetkellä hyvältä. Yllättävän hyvältä. 

Vaikka jo miljoonat kotiläksyt ja projektit pitävät minut kiireisenä ja varmasti väsyneenä, odotan syksyä innolla. Syksy antaa rytmin taas arkeen ja rytmi antaa minulle enemmän, kun loma. 

Ja vaikka lomalla on aina ihanaa, on parasta osata nauttia myös arjesta. Arki on tässä ja nyt. Joka aamu ja ilta. Opitaan katsomaan arkea kauneuden kautta. Katsotaan, mitä arjella on meille annettavaa, eikä mitä sillä on otettavaa. Uskon, että arjella on enemmän tarjottavaa, kun lomalla, jos oikeasta perspektiivistä katsotaan. 

Olenko oikeassa?

Se olisi taas maanantai, ja jo toinen kokonainen viikko koulussa. Hiukan pahoittelen huonoa päivitystä. Luvassa olisi kuitenkin kesän kooste ja ehkä hieman ompelujuttuja. Mun kuvaajakin on palannut taas takaisin Tampereelta <3 Mahtoiko teistä moni olla samoilla suunnilla? 

Aivan ihanaa alkavaa viikkoa teille <3

VUOSI HELSINGISSÄ

HOME

PHOTOS BY ME

Tasan vuosi sitten astuin isojen pahvilaatikoiden kanssa kotiini.  

Koti näytti silloin puhtaalta ja tuoreelta. Tuntui niin uudelta, mutta kuitenkin niin vanhalta. Vanhat valkoiset ovet aukenivat, kun astuin sisään. Tiesin, että täällä aion olla vielä pitkään. Kaupungin äänet toivottivat minut tervetulleeksi ja kesän lämpö teki minut hyvin onnelliseksi. 

Pikkuhiljaa tavarat löysivät oman paikkansa. Pikkuhiljaa minä löysin oman paikkani. Ja niin kaikki asiat loksahtivat omille paikoilleen. Kuin kauniista sadusta.  

Tämä vuosi on ollut jotain sellaista, mitä en osaa edes sanoin kuvailla. Ei ole oikeita sanoja kuvailemaan vuottani Helsingissä. Ei ole myöskään sanoja kertomaan, miten paljon olen oppinut –niin itsestäni, kuin kanssaihmisistä.  

Odotuksen olivat korkealla ja ajatukset Helsingistä aika suppeat. Silti odotin innokkaana, mitä Helsingillä on minulle tarjottavana.

Niin kun arvata saattaa; olihan Helsingillä tarjottavaa. Aika paljon enemmän, mitä osasin edes kuvitella. Sellaisia asioita, mitä en edes tiennyt olevan olemassa.  

Ympärilleni olen saanut toinen toistaan upeampia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat saaneet minut lähtemään mukavuusalueeltani kohtaamaan uusia tilanteita. Ihmisiä, joiden kanssa tunnen olevani hyvin arvokas ja rakastettu. Ihmisiä, jotka ovat opettaneet kiitollisuutta ja armoa. Opettaneet minulle kuinka rakastaa muita ja ennen kaikkea itseäni.  

Heistä kaikista olen niin kiitollinen. Olen niin onnellinen. Olen niin siunattu.  

Myöskään tällä hetkellä en voisi olla ylpeämpi itsestäni ja päätöksistäni. Olen niin mielettömän ylpeä, että tein ison valinnan jo niin nuorena. Uskalsin lähteä ja kokeilla. Uskalsin unelmoida ja ottaa riskejä.  

Ja niin teen edelleen. Unelmoin ja otan riskejä. Tavoittelen korkealle ja annan unelmien viedä minua.

Tiedän, että minua seurataan ja vahditaan. Tiedän, etten ole yksin. Monta suojelusenkeliä on matkassa mukana. Ja hyvä niin.  

Silmästäni valuu kyyneleitä, kun ajattelen, kuinka onnellinen olen. Olen ollut koko vuoden. Siitä päivästä lähtien, kun muutin. Se oli tähän astisen elämäni onnellisin päivä. Ja tämä vuosi on ollut elämäni onnellisin vuosi. Asiat ovat aidosti hyvin ja hienosti. Täytyy muistaa kiittää jokaisesta päivästä, minkä saamme olla täällä. 

Muistakaa tekin olla kiitollisia.  

Ja sitten haluan vielä sanoa jotain kahdelle rakkaimmalle ihmiselle maanpäällä; 

Olen niin sanoinkuvaamattoman kiitollinen teille molemmille. Te jaksoitte uskoa minuun ja unelmiini. Te jaksoitte seistä rinnalla ja ottaa vastaan kaiken -niin risut, kuin ruusutkin. Te luotitte minuun niin paljon, että uskalsitte päästää irti. Päästitte irti, jotta minä saan lentää. 

Lentää unelmiini.  

Ja tällä hetkellä ihailen teitä. Ihailen rohkeuttanne ja pyyteetöntä rakkauttanne. Voi kuinka onnelliseksi tunnen itseni saadessani teidät vanhemmikseni. 

Äiti & Iskä. Rakastan teitä niin paljon.

Nyt on ensimmäinen vuosi taputeltu Helsingissä. Loppuelämä vielä jäljellä.

BOMBER

PHOTOS BY VALMA SOL

JACKET / FIORELLA SHOP SHIRT / 2ND HAND PANTS / ZARA BAG / ZARA SHOES / MANGO

Huhhuh mikä viikko takanapäin. 

On ollut aika moista tunteiden vuoristorataa. On aika paljon mahtunut viikkoon itkua ja sitten onneksi aika paljon naurua. On mahtunut niin stressiä, kun hyvin nukuttuja öitäkin. 

Tällä viikolla olen taas huomannut, kuinka tärkeää on pitää itsestä huolta. Se tuppaa liian usein unohtumaan. Ja vaikka yritän aina järjestää itselleni mahdollisimman paljon aikaa, niin tällä kertaa se ei vaan riittänyt. 

Tein virheen laskelmoidessani aikatauluni ja tuloksena oli mieletön stressi ja itkupuhelu Äidille. Joskus sitä niin kovin toivoo, että Rakkaat olisivat tässä lähellä hoivaamassa ja auttamassa. 

Ehkä lähden lainaksi Äidille pian. Ihan sylin ja turvan haussa. 

Olen tällä viikolla tajunnut myös jotain aivan uutta. Kaiken sen stressin ja pahan olon keskellä vierelläni on onneksi istunut ihminen, joka on syvästi jaksanut kuunnella minua. Hän on ottanut suruni kannettavaksi ja tehnyt olostani paremman. Tässä vaiheessa olen tajunnut, kuinka arvokasta seuraa hän juuri nyt minulle on.

Luojan kiitos, asiat ovat nyt paremmassa järjestyksessä ja huomenna koittaa jo perjantai (!!)! Kaipaan lisää unta ja lepoa. Ehkä jotain asukuviakin ;)

Asusta ihan sen verran, että vihreä bomberi on ollut pelastus. Erittäin hyvä ostos, jota en ole katunut. Muut vaatteet ovatkin jo vanhoja tuttuja. 

Nyt uppoudutaan hetkeksi koulumaailmaan ja illalla lähdetään Ellan kanssa juoksemaan keskustaan. 

Ihanaa loppuviikkoa Teille <3 

FREDAG

PHOTOS BY VALMA SOL

ELLA JA MINÄ

Melkein viikon blogi on ollut hiljaisena. Kommenttiboksissa keskustelua on käyty kiivaammin. On mieletöntä, miten postaus sai niin paljon huomiota. Olitte lähettänyt ihan mielettömiä kommentteja. NIIN ISO KIITOS SIITÄ <3 Tuon kaiken takia jaksan blogata vielä tänäänkin. On kiva höpistä täällä välillä kevyitä ja joskus sitten niitä raskaampia juttuja. Tärkeintä on kuitenkin teidän vastakaiku ruudun toisella puolella. 

Jaoin tähän nyt illalla otetut kuvat musta ja Ellasta. Vähän synkkiä, mutta musta aika mageita. Muuten aika raskas viikko takana, ja nyt on ansaittu viikonloppu edessä. Myös todella mielenkiintoisia juttuja on tapahtunut, mutta katsotaan päätyvätkö ne jossain vaiheessa ihan blogiin asti. 

Nyt jään kuitenkin venailemaan jos herra tulisi kotiin keikalta ja päästäisiin nukkumaan. Mulla on niin paljon univelkaa, ettet te tiedäkään. Onneksi ei ole mitään pakollisia menoja nyt viikonloppuna. Huomenna ajateltiin lähteä katsomaan Liton, Sirin ja Linon kanssa Biniyamin keikkaa Tavastialle. Tulee varmaan hullun siistiä. 

Iso kiitos kuitenkin kaikille kommentoijille ja lukijoille. Uskomatonta saada kunnollista keskustelua aikaiseksi. Olette niin mielettömän arvokkaita <3

RASISMISTA

Me and my love

Musta. Neekeri. 

Mitä näitä nyt on. Kuvottavaa.

En kirjoita tätä postausta sille, joka tunsi tarvetta tulla kertomaan minulle, kuinka seurustelen neekerin kanssa. En kirjoita tätä sinulle, joka ei uskonut isäni olevan ylpeä minusta, koska seurustelen NEEKERIN kanssa. 

Olet kuvottava.  

Tiedäthän, sanasi eivät mieltäni paina, sillä olen täysin tietoinen miltä kumppanini näyttää ja mikä on hänen taustansa. Tiedän myös sen, että isäni on minusta ylpeä. Niin ylpeä, että varmasti halkeaa kahtia. Rohkenen kuitenkin epäillä, että sinun isäsi ei ole sinusta ylpeä. Tai, jos on, tulee mieleeni sana kuvottavaa. Todella kuvottavaa. 

Kirjoitan tätä postausta yleisellä tasolla. Vaikka tällä viikolla tullut kommentti saikin mietityttämään, näin tänään kuitenkin vielä jotain sairaampaa. Siksi päätin kirjoittaa asiasta. 

Sinä valkoinen nainen ja mies, jotka seisoitte Stockmannin lasiovien edessä, toivottavasti luette tämän. 

Te täydellisen valkoiset nainen ja mies, varmasti Suomen kansalaiset katsoitte vierestä, kun tuore äiti lastenvaunujen kanssa kamppaili oven kanssa. Ette selkeästi kyenneet auttamaan äitiä, joka näytti hieman väsyneeltä. Kykenitte kuitenkin katsomaan kylmästi vieressä, kun tämä äiti piti ovea auki ja työnsi rattaita sisään. Kykenitte odottamaan, kunnes musta äiti sai oven auki ja lapsensa sisään. Ette myöskään halunneet auttaa häntä toisissa lasisissa ovissa vaan edelleen katsoitte vierestä. Myös oven lähellä ollut valkoinen mies katsoi halveksuvasti lasin läpi tätä mustaa äitiä, joka olisi kaivannut vain oven aukaisun. 

Olette kuvottavia. 

Olen pienestä asti ollut vahvasti rasismia vastaa. Mietinkin, että kuka ei olisi sitä vastaan. On tämä kuitenkin koskettanut minua paljon enemmän Liton tulta elämääni. Olen nähnyt maailman erilaisen ja ruman puolen. Olen nähnyt ihmisten katseet. Kuullut ihmisten ajatukset. Tuntenut heidän tuskansa. Tummien tuskan. 

Joka ikinen kerta, kun Lito kuulee rasistista kommenttia, hän ei enää reagoi mitenkään. Kysyinkin häneltä, miten et voi sanoa mitään? Eikö tuo loukkaa sinua? 

Liton vastaus oli siihen , " Olen niin tottunut tuohon". 

Niin tottunut tuohon? Miten kukaan tässä maailmassa voi tottua tuohon. Miten kukaan tässä maailmassa antaa itsensä tottua tuohon. Miten yhteiskunta antaa heidän tottua tuohon. 

Niin sairasta. 

Kaiken huippua tässä on se, että elämme vuotta 2016. Sellaista vuotta missä ollaan päästy todella pitkälle niin yhteiskunnassa, kun henkisessä minässä. Sellaista vuotta elämme, etten voisi kuvitellakaan tänä päivänä olevan rasismia. Tuollaista sanaa ei pitäisi edes olla olemassa. Miten ja miksi edelleen ihmiset pitävät tummaihoista erilaisena. Miten voi olla mahdollista, vaikka meillä tummilla, vaaleilla, latinoilla, kaakaonvärisillä,punatukkaisilla, niin vanhoilla, kun nuorillakin on kaksi kättä, kaksi jalkaa, suu, nenä ja yksi sydän. MITEN voimme pitää juuri tummia erilaisina. 

En ymmärrä. Enkä tule koskaan ymmärtämään. 

Ja jos joku kaunis päivä minulle käy mieletön onni, että saan lapsia. Tummia lapsia. Kenelläkään ei ole oikeutta kertoa heille mitä he ovat. On heidän oma tehtävänsä löytää itsensä. Ilman rasismia. 

Te lukijat ja ei lukijat. Te kuitenkin, ketkä tätä tekstiä lukevat, haluan sanoa teille, että kiitos. Kiitos, kun luitte tekstin. Kiitos kun käytitte aikaanne tämän tekstin lukemiseen. Toivottavasti herätti ajatuksia. 

Haluan vielä muistuttaa että, all colours are beautiful.