RASISMISTA

Me and my love

Musta. Neekeri. 

Mitä näitä nyt on. Kuvottavaa.

En kirjoita tätä postausta sille, joka tunsi tarvetta tulla kertomaan minulle, kuinka seurustelen neekerin kanssa. En kirjoita tätä sinulle, joka ei uskonut isäni olevan ylpeä minusta, koska seurustelen NEEKERIN kanssa. 

Olet kuvottava.  

Tiedäthän, sanasi eivät mieltäni paina, sillä olen täysin tietoinen miltä kumppanini näyttää ja mikä on hänen taustansa. Tiedän myös sen, että isäni on minusta ylpeä. Niin ylpeä, että varmasti halkeaa kahtia. Rohkenen kuitenkin epäillä, että sinun isäsi ei ole sinusta ylpeä. Tai, jos on, tulee mieleeni sana kuvottavaa. Todella kuvottavaa. 

Kirjoitan tätä postausta yleisellä tasolla. Vaikka tällä viikolla tullut kommentti saikin mietityttämään, näin tänään kuitenkin vielä jotain sairaampaa. Siksi päätin kirjoittaa asiasta. 

Sinä valkoinen nainen ja mies, jotka seisoitte Stockmannin lasiovien edessä, toivottavasti luette tämän. 

Te täydellisen valkoiset nainen ja mies, varmasti Suomen kansalaiset katsoitte vierestä, kun tuore äiti lastenvaunujen kanssa kamppaili oven kanssa. Ette selkeästi kyenneet auttamaan äitiä, joka näytti hieman väsyneeltä. Kykenitte kuitenkin katsomaan kylmästi vieressä, kun tämä äiti piti ovea auki ja työnsi rattaita sisään. Kykenitte odottamaan, kunnes musta äiti sai oven auki ja lapsensa sisään. Ette myöskään halunneet auttaa häntä toisissa lasisissa ovissa vaan edelleen katsoitte vierestä. Myös oven lähellä ollut valkoinen mies katsoi halveksuvasti lasin läpi tätä mustaa äitiä, joka olisi kaivannut vain oven aukaisun. 

Olette kuvottavia. 

Olen pienestä asti ollut vahvasti rasismia vastaa. Mietinkin, että kuka ei olisi sitä vastaan. On tämä kuitenkin koskettanut minua paljon enemmän Liton tulta elämääni. Olen nähnyt maailman erilaisen ja ruman puolen. Olen nähnyt ihmisten katseet. Kuullut ihmisten ajatukset. Tuntenut heidän tuskansa. Tummien tuskan. 

Joka ikinen kerta, kun Lito kuulee rasistista kommenttia, hän ei enää reagoi mitenkään. Kysyinkin häneltä, miten et voi sanoa mitään? Eikö tuo loukkaa sinua? 

Liton vastaus oli siihen , " Olen niin tottunut tuohon". 

Niin tottunut tuohon? Miten kukaan tässä maailmassa voi tottua tuohon. Miten kukaan tässä maailmassa antaa itsensä tottua tuohon. Miten yhteiskunta antaa heidän tottua tuohon. 

Niin sairasta. 

Kaiken huippua tässä on se, että elämme vuotta 2016. Sellaista vuotta missä ollaan päästy todella pitkälle niin yhteiskunnassa, kun henkisessä minässä. Sellaista vuotta elämme, etten voisi kuvitellakaan tänä päivänä olevan rasismia. Tuollaista sanaa ei pitäisi edes olla olemassa. Miten ja miksi edelleen ihmiset pitävät tummaihoista erilaisena. Miten voi olla mahdollista, vaikka meillä tummilla, vaaleilla, latinoilla, kaakaonvärisillä,punatukkaisilla, niin vanhoilla, kun nuorillakin on kaksi kättä, kaksi jalkaa, suu, nenä ja yksi sydän. MITEN voimme pitää juuri tummia erilaisina. 

En ymmärrä. Enkä tule koskaan ymmärtämään. 

Ja jos joku kaunis päivä minulle käy mieletön onni, että saan lapsia. Tummia lapsia. Kenelläkään ei ole oikeutta kertoa heille mitä he ovat. On heidän oma tehtävänsä löytää itsensä. Ilman rasismia. 

Te lukijat ja ei lukijat. Te kuitenkin, ketkä tätä tekstiä lukevat, haluan sanoa teille, että kiitos. Kiitos, kun luitte tekstin. Kiitos kun käytitte aikaanne tämän tekstin lukemiseen. Toivottavasti herätti ajatuksia. 

Haluan vielä muistuttaa että, all colours are beautiful.